Kasvamisia | Growing up

tiistai 20. syyskuuta 2016

/Life is all about growing. Growing old, and growing up. /



Eilen illalla kerroin Jampalle iltasaduksi tarinan pienestä sinisilmäisestä vauvasta, joka eräänä iltana saapui maailmaan, ja teki eräästä ihan tavallisesta naisesta äidin. Ja kuinka he kummatkin ovat siitä lähtien kasvattaneet toisiaan, äiti lasta ja lapsi äitiä. Tämä hykerrytti suuresti pientä miestä, eikä hän voinut millään käsittää, kuinka lapset kasvattavat äitejä. Äitihän on hänelle aina ollut äiti. Se, joka tietää kaikesta kaiken, ja joka Jampan sanojen mukaan määrää koko maailmaa. Jamppa rakastaa tarinoita, joiden päähenkilö hän itse saa olla, ja usein kerjääkin kertomaan aina lisää vielä yhden tarinan. Tällä kertaa tarinointituokio jäi tähän, mutta itseäni jäi vielä Jampan nukahdettuakin mietityttämään, kuinka paljon tässä onkin jo kohta viiden vuoden ajan tullut kasvettua. Ne teistä, jotka olette siellä ruudun takana mukanamme matkanneet jo ammoisen raskausblogini ajoilta tiedätte hyvin mistä puhun, ja kuinka pihalla asiosta vielä silloin olin. Sen lisäksi, että käytännön asiat ovat pikkuhiljaa helpottaneet Jampan kasvaessa, olen saanut huomata kasvavani myös ihmisenä. Olen oppinut luomaan rajoja ja antamaan rakkautta, olen opetellut välillä kantapäänkin kautta, kuinka auttaa tuota pientä ihmisen alkua kasvamaan ja oppimaan uusia asioita. Olen oppinut itsestäni sen, kuinka juuri ne omaksi tunnistetut piirteeni viikarissa välillä saavat savun nousemaan korvista, ja kuinka niistäkin tilanteista voidaan selvitä. Olen oppinut tinkimään omasta tilastani, ja nauttimaan pienistä hetkistä. Viime aikoina olen hauskuuttanut Jamppaa pyytämällä häneltä monesti, että älä kasva enää. Juuri nyt on hyvä. Mihin Jamppa vastaa silmät naurusta tuikkien; Mutta Äiti, en minä voi lakata kasvamasta. Se mistä teksti nyt kumpuaa, on eilisillan lisäksi tämänaamuinen hetki, kun Jamppa lähti isänsä kyydillä tarhaan. Syyskuinen aamuaurinko paistoi taivaalla, ja Jamppa lomposteli ison pojan retein askelin autonkyytiin takki auki ja taukoamatta jutellen. Kyytiin päästyään hän kuitenkin eroamistilanteillemme tuttuun tyyliin vilkutti niin kauan kuin auto oli näkyvissäni ja lähetteli lentopusuja, ja ennen kyytiin nousuaan toivotti vielä;  Mukavaa päivää äiti, yritä mennä töihin jos jaksat! (Tämä liittyy siis siihen, että olen kolmatta päivää täällä nuhakuumeen kourissa.) Minun pienisuuri mieheni. Juuri nyt, niin sopiva. Ja kuinka haikealta ne hetkelliset ison pojan elkeet tuntuvatkaan, samoin kuin joulukuussa eteen vierähtävä viisivuotispäivä. Kohta ei enää äidin kainalo ja iltasatu ehdi kiinnostaa, kun omat menot vievät mennessään. Lienenkö ainokainen äiti laatuaan, jolla melkein vierähti tippa linssiin, kun muutama viikko takaperin ensimmäisen kerran ovikello soi, ja oven takaa kurkisti toinen pieni poika kysyen Voiko J. tulla ulos leikkimään. Samalla aikaa olen tuhottoman iloinen, että lähinaapurustoon on vihdoinkin muuttanut lähes samanikäinen poika, että kauhuissani siitä, että joko nyt se alkaa. Itsenäistyminen?


ps. Joku saattaa ihmetellä, miten päivän kuvitus liittyy asiaan? No, selaamalla kuvat loppuun saakka näet, mitä kuvanrajauksen ulkopuolella useinkin tapahtuu...
scandinavian living room
granit oulu amppeli
harmaa olohuone
hemtex marmoritarjotin



Terveisiä Pingulle, Veeralle, Marianille ja Veronalle, you know who you are. :)

5 kommenttia

  1. Ihana kirjoitus, johon on helppo samaistua. Mun poika on nyt 4-vuotias ja niin huippu iässä, mutta onneksi olen varmaan ihan samaa mieltä muutaman vuoden päästäkin, että huipussa iässä ollaan. On se oma lapsi vaan niin käsittämättömän ihana, fiksu, hauska ja paras. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Suvi. :) siksipä onkin niin hauska myös seurata sinun blogiasi, kun niin samoja vaiheita näiden pikkumiesten kanssa eletään.

      Poista
  2. Lapsen itsenäistyminen on yhtä aikaa sekä ihanaa että luopumisen tuskaa ja itse yritän muistuttaa itseäni siitä, että minun tehtävä on kasvattaa lapselleni vahvat siivet, jotta hän pystyisi lentämään pesästä pois joku päivä! Omat lapseni on jo 10- ja 11-vuotiaat ja arvatenkin ovat jo itsenäistymisessä paljon pidemmällä, mutta silti melkein päivittäin mietin, että miten voin heitä suojella isolta maailmalta ja samalla kuitenkin haluan, että he saisivat tutustua tuohon isoon maailmaan! Meillä äiti ei ole enää se kaiken tietävä äiti (nauti vielä kun sitä lapsesi silmissä olet :) )vaan pientä esiteiniyttä ilmassa ja saan joskus kuulla olevani niin vanhus (38-vee) etten ymmärrä esim. nykykoulun käynnistä mitään!! :D :D

    Mutta pointtini, mä NIIN tiedän miltä sinusta tuntuu! Se on sitä kasvamista äitinä ja ihmisenä, välillä se on ihanaa ja välillä kamalaa kun on pakko muuttua ja kasvaa, mutta varmasti on sen arvoista kasvaa itsekin lapsen rinnalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta, kun pikkumies on ikänsä ollut kohtuullisella temperamentilla varustettu, odottelen mielenkiinnolla minkälainen (esi)teinivaihe meillä sitten eletään.... :)

      Poista
  3. Ääää, en tiedä miksi, mutta mulla valuu täällä kyyneleet! Jotenkin tarinasi kosketti enkä osaa sanoa miten, mutta kosketti <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Kommentti julkaistaan heti tarkistuksen jälkeen. :)