Vaatekaapin kulmakivet - valkoinen paitapusero / La Dolce Vita

Minä olen hartaana muotilehtien seuraajana saanut vuodesta toiseen lukea, kuinka jokanaisen perusvaatteisiin pitäisi kuulua valkoinen paitapusero. Koska sisälläni asustelee kuitenkin edelleen se kolmetoistavuotias pikkuhevari revityissä pillifarkuissaan ja hapsumokkatakissaan, olen kokenut kyseisen vaatekappaleen liian muodolliseksi omaan pukeutumiseeni. Lisäksi henkinen allergiani silitysrautaa kohden on pitänyt minut loitolla ylipäätään paitapuseroista. Joskus viime keväänä aloin kuitenkin ilmeisen aivopesun myötä etsiskelemään täydellistä valkoista paitapuseroa, mikä osoittautuikin melkoiseksi haasteeksi. Nykyisin kun on melkein mahdotonta löytää laadukkaasta materiaalista vamistettua vaatetta kohtuuhinnalla. Olen jo hyvän aikaa sitten lakannut ostamasta näitä ketjuliikkeiden 100 prosenttisesti tekokuiduista valmistettuja vaatteita, sillä käytännössähän ne ovat osoittautuneet kertakäyttövaatteiksi. Turhan monessa vaatteessa nykypäivänä komeilee 30 asteen pesuohjeen lisäksi lapussa, että valmistettu 100 % polyesteristä. Muovista siis. Mielenkiintoisin shoppailukokemukseni oli viime keväänä, kun juuri tällaisen paidan ajatuksissani kassalle kiikuttaneena sain myyjältä hermostuneen oloisen varoituksen siitä, että tätä paitaa ei sitten oikeastaan kannata silittää tämän materiaalin vuoksi. Epäselväksi jäi, olisiko paitariepu syttynyt palamaan vai sulanut rautaan kiinni, mutta tämän jälkeen aloin tiirailemaan valmistusmerkintöjä tarkemmin. Nytpä siis etsinkin puuvillaista paitaa, joka ei sähköisty eikä hiosta niinkuin viskoosipaidat ja jonka uskaltaisi huoletta myös pestä ja inspiraation iskiessä silittääkin. Yllättäin juuri täydellinen yksilö sitten löytyi kuitenkin mistäs muualta, kuin sieltä tunnetuimmassata ketjuliikkeestä. Loppukesän kuvastosta bongasin täyttä puuvillaa olevan paidan, joka sattui vielä olemaan sisäiselle hevarilleni sopivan rennon ja löysän mallinen. Pahoitteluni edelleen näistä asukuvista, mutta näillä mennään...