Heipähei. Pitkästä aikaa. Ei sitä osaa pistää blogia kokonaan telakalle, vaikka välillä itselleen niin yrittäisikin uskotella. Erityisesti siksi, että tämä nyt kuitenkin on eräänlainen päiväkirja - joskin julkinen sellainen. Pakkohan se oli siis tulla tännekin tallentamaan mietteitä tänä historiallisena vuonna, kun maailma pysähtyi. Kuvat on otettu tammikuussa, silloin kuin suurin osa meistä eli vielä tavallista arkea. Aikana jolloin jostain kaukaa kaiunneet huolenaiheet eivät tuntuneet koskevan meitä, vaikka vaaraisa aavistus jo ilmassa leijailikin.
Minä olen nyt ollut kotona viisi viikkoa. Viisi piiiitkää viikkoa, jolloin päivät, ja jopa kuukaudet nyttemmin, ovat kadottaneet merkityksensä. Elämä on kuin joistain niistä elokuvista, joissa pääsankari herää joka aamu elämään saman päivän uudelleen. Päiväni Murmelina on vaan lakannut olemasta hauska jo kovin kauan aikaa sitten. On olemassa sanonta, että onnellisin on se ihminen, jolta otetaan pois kaikki mitä hänellä on - ja annetaan sitten takaisin. Voimme kai vain toivoa, että saamme takaisin edes osan siitä huolettomasta turvallisuuden tunteesta, jonka varassa vielä hetki sitten elimme. Tänään väistäessäni jälleen kerran lenkkipolulla vastaantulijaa tulin miettineeksi, palaako maailma koskaan ennalleen siinä mielessä, että joskus tulevaisuudessa aivastavalle työkaverille tai ystävälle voisi huolettomasti toivottaa Terveydeksi, Bless you, niinkuin normaalisti olemme tottuneet tekemään, vai onko jotain särkynyt lopullisesti.
Arki rullaa eteenpäin tiukkojen rutiinien tukemana. Aamuisin pedataan sängyt, puetaan päivävaatteet ja harjataan hampaat ennen istahtamista tietokoneen ruutujen ääreen. Aamupalaa seuraa lounas, lounasta välipala ja välipalaa ulkoilu ennenkuin onkin aika jo asettua päivälliselle, päivälliseltä pihalle, pihalta iltapesulle, iltapesulta iltapalalle. Toisto tuo lapselle turvaa ja ennakoitavuutta arkeen, mutta samalla meinaa räjäyttää aikuiselta tajunnan. Olemme Jampan kanssa riskiryhmäläisinä noudattaneet sosiaalisen eristäytymisen ohjeistusta jokseenkin säntillisesti, joten kavereita ei lapsella käy. Ei myöskään minulla, joten yhdessä ollaan melkoisen intensiivisesti. Hyvinä päivinä olen muistanut olla erityisen kiitollinen tästä tilaisuudesta lähentyä lapsen kanssa samalle tasolle kuin joskus hänen ollessaan pieni, kun kaverit eivät vielä olleet kuvioissa. Olenhan joskus työtilani ikkunasta katsonut ikkunasta äitejä lapsineen matkalla puistoon, ja miettinyt, että itsellä ei enää tule tilaisuutta viettää noin paljoa aikaa lapsen kanssa. Vähänpä tiesin silloin. Huonompina hetkinä taas tuntuu siltä, että tekee mieli hilpaista karkuun. Ihan mihin vaan. Että saisi vaan hetkisen olla hiljaisuudessa.
Etätyöskentely on kirkastanut minulle myös sen,että olen kuitenkin loppujen lopuksi ihmis-ihminen, vaikka välillä aina haluankin paeta omaan ylhäiseen yksinäisyyteeni. Ruudun takana ollessa en voi saada kuin kalpean aavistuksen siitä, minkälaisten huippujen persoonallisuuksien kanssa saan normaalioloissa päiväni viettää, ja kuinka oleellinen osa päiviäni ovatkaan myös työyhteisön muut aikuiset. Te, jotka siellä nyt tätä luette, minulla on teitä ikävä.
Ristiriitaisin tuntein odottelen tietoa kevään jatkosta, tulevasta kesästä ja koko maailman tulevaisuudesta. Siihen asti kuitenkin jatketaan päivä kerrallaan murmeleina menemään.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!
Kommentti julkaistaan heti tarkistuksen jälkeen. :)