Cleaning out my closet

Ei voinut vastusta kiusausta. Vaikka en mikään ko. musiikkigenren erityinen ystävä olekaan, ja itse biisikin taitaa kertoa jostain ihan muusta, niin jostain syystä vaan alkaa Eminem soimaan päässä joka kerta, kun hyökkään vaatekaappini kimppuun aikeissani järjestää se. Tempauksenhan järjestin jo jokunen aika sitten, ja minullahan kaappien järjestely tarkoittaa lähinnä jokakeväistä/-syksyistä operaatiota, jossa toisen sesongin vaatteet piilotetaan kaapin perälle, ja toisen kaivellaan esille. Vaihtelevin tuntein ihmetyksen sekaisesta kunnioituksesta täyteen tyrmistykseen seuraan monesti muiden kanssaeläjien pyrkimystä raivata vaatekaappiaan tyhjemmäksi ja pyrkimyksiä ns. capsule wardrobe-tyyliseen ratkaisuun, jossa tilanteesta kuin tilanteesta selviää yhdistelemällä muutamia vaatekaapin kulmakiviä, jotka koostuvat klassikoista. Mutta minullehan kaikki vaatteeni ovat klassikoita! Osa vaatteistani on kulkenut mukanani jo lukioajoista saakka, ja saattaa vieläkin joskus eksyä päälleni. Mark my words, vuonna 1997 ostettua bändipaitaakin on tarvittu, ja tullaan vielä tarvitsemaan. Usein vaatekaapin raivaamisen ohjeena on, että jos et ole pitänyt vaatetta vuoteen, laita se kiertoon. Mutta no höh, muotihan se kiertää. Kuten muutama postaus taaksepäin tuumailinkin, tällä hetkellä elellään muodissa samoja trendejä kuin minun yläaste/lukioaikonani, ja jos ne levenevälahkeiset farkut eivät olisi tulleet kertakaikkisen puhkipidetyiksi löytyisivät ne vieläkin komerostani valmiina palvelemaan nyt kun niiden aika olisi taas tullut.

Ja vaatteita on. Kaikkialla. Työhuoneen vaaterekissä. Olohuoneen tuolin nojilla. Eteisen takkikaapissa ja naulakossa. Miehen vaatekaapissa. Ja sitten vielä siellä varsinaisessa vaatekaapissa. Koska ne ovat kaikki tärkeitä ja tarpeellisia.

Välillä minua huvittaa muisto menneisyydestä. Ala-asteikäisenä joka aamu vastaani käveli koiraa ulkoiluttava nainen. Nainen muistuttti ulkonäöltään etäisesti silloin hyvinkin kuuluisan Roxette-bändin laulajatarta. Ja hän oli aina pukeutunut mustaan ja valkoiseen. Aina. Jopa koira, jota nainen ulkoilutti, oli mustavalkoinen dalmatialainen. Nimitin naista mielessäni seepranaiseksi, ja odotin aina seuraavaa aamua mielenkiinnolla, että minkälainen mustavalkoinen asukokonaisuus silloin kävelisi vastaan. Muutama vuosi sitten havahduin todellisuuteen. Minustakin on tainnut tulla seepranainen.

Nämä vaatekaappikuvat kun ovat siis ihan värikuvia.

Valitettava (?) totuus on, että näissä kuvissa näkyy vain noin neljännes vaatevarastoani. Ehkä saattaisin tosiaan tarvita jonkinlaisen ammattikarsijan apua?

Jotain väriä kaapista sentään löytyy. Harmaa ja ruskea ovat minun maailmassani räväkkyyden huipentuma.

Tällä sekalaisen selostuksen säestämällä vatakaappitarinoinnillani haastan mukaan kaikki rohkeat paljastamaan vaatekaappinsa sisällön ja kertomaan oman pukeutumisfilosofiansa. Mihin väreihin sinä pukeudut ja miksi? Luovutko vaatteista heti niiden jäätyä hetkeksi käyttämättä vai löytyykö sieltä muita hassuja vatteisiinsa kiintyjiä?