Nukkumattia etsimässä - taaperon unikoulu

Kovasti teki mieli kirjoittaa otsikoksi Unihiekkaa etsimässä, mutta koska sen niminen aihetta käsittelevä kirja on jo olemassa, katsoin paremmaksi jättää kyseinen otsikko rauhaan. Minun turinoillani kun ei ole mitään tekemistä opuksen kanssa. Lupasin kuitenkin eräälle lukijalleni valottaa hieman meidän perheen unikoulukokemuksia, joista aiemmin olen ohimennen maininnut. Kun viime vuoden puolella itse yritin epätoivoisesti netistä etsiä tietoa aiheesta, vedin vesiperän. Ainoat taaperon uniaiheita käsittelevät tekstit olivat englanninkielisiä, eikä ainakaan minun etsintäni tuottanut tuolloin tulokseksi kotimaisia kirjoituksia yli kaksivuotiaan lapsen unikoulusta. Vauvojen unikouluistahan sen sijaan löytyy paljonkin artkkeleja.

Pienenä Jamppa oli mainio nukkuja. Jo varhain kolmen kuukauden iästä lähtien hän ilmaisi melkoisen selvästi tahtonsa mennä nukkumaan iltaisin seitsemän aikoihin, ja muutaman viikon tassuttelun (jos termi tassuttelu ei ole tuttu, googlaamalla selviää) jälkeen hän oppi nukahtamaan itsekseen. Yösyönnit harvenivat tasaiseen tahitiin, ja noin seitsenkuisesta lähtien yöt pärjättiin jo kokonaan syömättä. Varhainen lintuhan Jamppa on sen sijaan ollut aina, ja jo syntymästä saakka aamu on yleensä alkanut meidän perheessä viideltä.

Kuinka helppoa se elämä näin jälkikäteen ajateltuna olikaan vielä vuosi sitten, kun Jamppa vain saateltiin seitsemältä sänkyyn, sanottiin hyvää yötä, ja sinne hän uinahti uninalleaan silitellen. Edes kylään saapuneiden vieraiden äänet ei hänen untansa silloin hätkähdyttäneet.

Vaikeudet alkoivat viime syksynä sirrettyämme Jampan nukkumaan tavalliseen lastensänkyyn. Iltaiset ja yölliset sängystä karkailut alkoivat heti. Olen jälkikäten miettinyt, mitä muuta Jampan elämässä oli meneillään, kun univaikeudet alkoivat, mutta kun pieni lapsi ei osaa vielä tuntojaan sanoittaa, jää vain arvailujen varaan, oliko se sitten tarhan Halloween juhlien kummitusluola vai mikä, mistä yölliset kohtaukset saivat alkunsa. Aluksi nukahtaminen alkoi tuottaa vaikeuksia. Jamppa nyyhkytti ja roikkui hihassa kiinni, ja vaati "Äiti veereen!" (viereen). Oltiin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen tilanteessa, jossa Jamppa piti alkaa nukuttamaan vieressä maaten. Ajattelin silloin tilanteen olevan pian ohimenevää, olinhan saanut lukea, että kahden ikävuoden paikkeilla tällainen käyttäytyminen on lapsilla yleistä. Pian tämän jälkeen alkoi yöllinen hulinointi. Viimeistään kahdelta yöllä Jamppa ryntäsi huoneestaan ulos yläkerran aulaamme, huusi, karjui, räpsytteli valoja, vaati meitä heräämään ja lähtemään alakertaan. Mikään mahti maailmassa ei saanut Jamppaa nukahtamaan uudelleen, vaan kerta toisensa jälkeen saateltuamme hänet takaisin sänkyynsä hän palasi jatkamaan touhujaan. Edes kutsu vanhempien sänkyyn ei auttanut, vaan moinen yritys nosti entistä suuremmat vastalauseet. Joinakin öinä olimme niin kuoleman väsyneitä, että painoimme vaan tyynyä korvillemme ja havahduimme jossain vaiheessa siihen, että öinen matkamies oli sammahtanut aulan matolle.

Tilanne jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Kun valvomista oli jatkunut nelisen kuukautta, olimme kertakaikkisen puhki. Kumpikaan ei ollut neljään kuukauteen nukkunut yhtään kokonaista yötä, sillä pakeneminen alakerran vierashuoneeseen ei auttanut mekkaloinnin kantautuessa sinnekin. Aamulla ajelin moottoritietä töihin ja perillä havahduin ihmettelemään, kuinka olen sinne päässyt. Matkasta ei ollut mitään muistikuvia. Töissä puhuin mitä sattuu, unohtelin jatkuvasti asioita enkä jaksanut osallistua enää edes kahvipöytäkeskusteluihin. Epätoivoisena olin jo valmis kokeilemaan kuulemaani sairaalaunikoulua. Mies vastusti ajatusta, mutta lopulta erään katastrofaalisen yön jälkeen soitimme neuvolaan. Neuvolasta kotiin vierailemaan tullut unikoulutyöntekijä oli kyllä hyvin empaattinen, mutta samalla kertoi, että täällä meilläpäin unikoulun yläikäraja on kaksi vuotta. Jamppa oli jo liian vanha heidän tiloihinsa. Saimme kuitenkin neuvoja. Samoja neuvoja, mitä oli niiltä englanninkielisiltä sivuilta löytänyt, mutta mistä mies ei ollut aiemmin ollut vakuuttunut.

Johdonmukaisuus ennen kaikkea. Kun unikoulua ryhdytään pitämään kotona, pitää kaikessa toiminnassa olla niin johdonmukainen kun pystyy. Poikkeuksia ei saa tehdä, vaan joka ikinen yö tulee toimia samalla tavalla. Myös iltarutiinit tulee toistaa samanlaisina joka ilta. Paras ratkaisu olisi, jos unikouluttajaksi saataisiin muu henkilö kuin vanhempi, joille lapsi vielä helpommin osoittaa mieltään. Esimerkiksi isovanhemmat olisivat hyvä vaihtoehto. Meillä tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista. Seuraavaksi paras henkilö on sitten isä. Unikouluttaja kertoi, että kun jompikumpi vanhemmista ryhtyy unikouluttajaksi, ei vanhempaa kannata kesken kaiken vaihtaa. Paitsi silloin, jos toisella ei kertakaikkiaan enää pinna tai voimavarat riitä. Niinpä meillä sitten mies uhrasi talvilomansa Jampan unikoululle. Lapsi on ohjeistuksen mukaan palautettava sänkyynsä heti kun hän sieltä nousee, puhumatta mitään, mahdollisimman eleettömästi ja tehtävä se niin monta kertaa ja niin kauan, kuin sängystä ylös noustaan. Meillä se tarkoitti parhaillaan kolmen tunnin kantamisrupeamaa yötä kohden. Noin viikon päästä alkoi kuitenkin tapahtumaan muutosta. Jamppa saattoi vielä nousta ylös, ja varovasti hipsiä kurkkaamaan makuuhuoneen ovesta, mutta heti, jos mies ryhtyi nousemaan ylös sängystä, Jamppa kääntyikin ympäri ja kipitti itse takaisin sänkyynsä.Kun muutaman viikon jälkeen meillä nukuttiin ensimmäiset kokonaiset yöt, tuntui kuin olisi herännyt prinsessa ruususen satavuotiaasta unesta. Pikkuhiljaa voimatkin alkoivat palailemaan, tiedän taas aamulla missä autoilen, ja pystyn nauramaan muiden mukana kahvitauoilla.

Tottahan toki takapakkiakin on taas tullut. Jampan sairastellessa taannoin hän alkoi taas vaatia nukuttamista, ja siinä kierteessä ollaan taas. Kuitenkin tunti iltaisin sängyn laidalla tuntuu tällä hetkellä pieneltä verrattuna kevättalviseen painajaiseemme. Edelleen Jamppa heräilee öisin ainakin kerran, mutta yleensä ei enää tule vaatimaan koko perheen ylösnousemista. Aamulla (varhain) saamme nykyään herätä hyväntuuliseen "Äiti! Isi! Herätys" On aamu!" hihkuntaan, joten olemme saaneet huomata parantuneiden yöunien vaikuttaneen myös Jampan jaksamiseen. Jännityksellä odotan, miten pian koittava pitkä kesäloma tulee vaikuttamaan Jampan rytmeihin ja nukkumiseen. Tarkoitus on toki edelleen pitää kiinni samoista rutiineista ja aikatauluista kuin talvellakin. Samana toistuvat päivärytmit ja hoitotoimet kun unikouluttajankin mukaan tukevat parempaa nukkumista.

Tiedän kaiken lastenkasvatukseen liittyvän herättävän monelaisia tunteita eri ihmisissä, ja kaikilla on varmasti se oma oikea kokemus siitä, kuinka lasten kanssa toimitaan. Siksi tämä kirjoitus ei olekaan mikään ohje kenellekään, kuinka pitäisi toimia, vaan yhden väsymyksen pohjalla käyneen perheen tarina. Toivottavasti en kirjoituksellani loukannut kenenkään katsomusta näistä asioista, unikoulu kun jo sanana saattaa herättää pahennusta joissakin. Jos kuitenkin haluat asiasta jotain kysyä, laita toki viestiä kommenttilaatikkoon, niin yritän vastailla parhaani mukaan.

Parempien unien puolesta.